Hiihtämisen kauheus ja kauneus

Tänään ajattelin avata vähän omaa hiihtämistäni ja kuinka sen koen. Olen "tyypillinen" koululiikunnan kautta hiihtokammon saanut immeinen. Ihmekös tuo, muutto maalle kolmannella luokalla ja muut osasivat minä en. Ainoat muistot ovat epämiellyttäviä. Ne miellyttävät ovat unohtuneet. 

Peruskoulun jälkeen ei ole tullut hiihdettyä siis montaakaan kilsaa. Näin aikuisiällä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kokeilla joskos se olisi sittenkin minun juttuni. Ostin 4 vuotta sitten sukset, hyvät sellaiset. Ajattelin, että ne ovat minulla sitten siihen asti kunnes aika minusta jättää, joten halusin panostaa niihin. Ja ei ainakaan hiihtäminen lopu siihen, että välineet olisivat epämiellyttävät. 

Nyt tämän neljän vuoden aikana olen hiihtänyt näillä kyseisillä suksilla ehkä jotain 11km. Ekana vuonna 3km, tokana vuonna ehkä 2km, sitten yksi vuosi (viimevuosi) kun en yhtään ja nyt tänä vuonna jo jopa 6km ( kaksi kertaa 3km). 

Tänään hiihdin tuon toisen 3km ja mietin samalla tuntemuksiani. Ennen hiihtoa koin pientä ahdistusta, mietin mistä tämä johtuu. En ihan päässyt kärryille, mutta minun oli pakko vaan ruveta pukemaan ulkovaatteita päälle ja painaa ahdistus piiloon. Muuten en olisi päässyt lähtemään, vaan olisin keksinyt jonkun tekosyyn jäädä sisälle.

Hiihtäessä, koin jonkin aikaa "onpa noloa"- ajatuksia. "Toivottavasti kukaan ei nää, tai jos näkee toivottavasti ei tunnista minua", "osaankohan mä tän tehdä oikein?" "Sykekin tässä nousee ihan liikaa, voimat varmastikin loppuu." "Kohta joku nauraa minulle". Ja vaikka mitä muita "negatiivis"-sävytteisiä juttuja, nousi minun ajatuksiini. 

Miten ihmeessä ihmisen aivot ovatkin näin julmat? Onneksi olen oppinut, että kaikki ajatukset eivät ole totta, joten sitkeästi vaan paahdoin menemään. Ja loppujen lopuksi, pikkuhiljaa nämä äänet loppuivat ja pääsin nauttimaan hiihdosta. 

Ja jos totta puhutaan, en olisi halunnut lopettaa sit ollenkaan hiihtämistä. Tiesin kyllä, että nyt on pakko jo lähteä kotio kohden, puoli tuntia riittää näin aluksi, mutta mieli olisi halunnut vielä jatkaa. 

Nyt on siis hyvä mieli taas ja olen iloinen, että lähdin hiihtämään. Into ladulle jäi ja tiedän, että lähden taas uudestaan joku päivä. Toivon vaan, että minun ei tarvitse "tapella" ajatuksieni kanssa enään montaa vuotta, vaan voin vaan lähteä hiihtämään, ilman suurenmaan draamaa.











Hiihtoterveisin Mari


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Villa Mehu

Ja se oli sitten Uniapneaa

Sermin tekoa